Löysin luonnoksista tuon otsikon. Alkoi hymyilyttää, koska niinhän siinä on taitanut käydä. Otsikkoa kirjoittaessani pelko lapsettomuudesta oli erittäin suuri ja minua helpotti silloin, kun kirjoitin ajatuksen luonnoksiin. Ajattelin, että tuota luonnosta en ikinä julkaise, mutta nyt olen kirjoittamassa siihen tekstiä!
Me olemme yrittäneet lasta jo melkein kaksi vuotta onnistumatta, joten voidaan puhua lapsettomuudesta. Mikä siihen on syy? En tiedä. Olen yrittänyt kysyä lääkäreiltä mistäköhän tämä oikein mahtaa johtua, enkä ole saanut vastausta. Puhutaan meidän kohdallamme selittämättömästä lapsettomuudesta, joka todennäköisesti johtuu siitä, että en ovuloi luonnollisesti. En tiedä ovuloinko lääkkeilläkään. Olen saanut Clear Bluen ovulaatiotestiin kaksi hymynaamaa, mutta en jotenkin usko, että silti ovuloin ja se on ihan mahdollistakin niin. Jos jotain olen oppinut tämän matkan varrella, niin sen että pessimisti ei pety ja jos ei yritä niin ei myöskään onnistu. Saan kummastakin voimia jaksaa ja tämä on selkeästi minulle rankempaa kuin miehelle. Näin olen ymmärtänyt. Mies jaksaa kyllä uskoa edelleen, että onnistumme, enemmän kuin minä. Minä otan lapsettomuuden henkilökohtaisemmin, koska lapsihaaveet aikoinaan lähtivät minusta ja syy lapsettomuuteen on minussa. Minun kroppani ei toimi normaalisti. Minusta tuntuu, että tämä on minun syytäni. Se on kauhea taakka harteillani, vaikka ei minua kukaan muu syyllistä. Itse olen itseni pahin vihollinen.
Kirjoitan, että lapsettomuus on antanut minulle voimaa ja opettanut minua paljon. Lapsettomuus on rankkaa, enkä sitä kenellekään lasta toivovalle toivoisi. Jotta jaksaisi, niin pakko etsiä niitä positiivisia puolia ja olen kehittynyt henkisellä tasolla huikeasti. Välillä on päiviä, kun ei pysty nousemaan sängystä, mutta joskus heitämme jopa vitsiä miehen kanssa aiheesta. Lapsettomuudestamme ei edelleenkään tiedä kuin pari ihmistä ja asian sisälläpitäminenkin on aika ajoin rankkaa. Olen päättänyt, että jos ikinä saamme plussauutisia, niin kerron tarinamme kaikille tutuille ja päästän pahan olon sisältäni. Vielä en siihen pysty, muuten kuin blogin kautta.
Minulla todettiin joulua ennen masennus, enkä yhtään ihmettele tämän kaiken jälkeen, mitä olen joutunut käsittelemään. Olen kuitenkin noussut jaloilleni ja lopettanut masennuslääkityksen ja päättänyt selvitä vahvana elämästä. Vieläkin olen itkuherkkä ja sängystä on välillä vaikea nousta, mutta lopulta onnistun aina keräämään itseni, jos en muuten niin soittamalla vaikka kaverille ja kysymällä mitä kuuluu. Olen ihan varma siitä, että tämä kaikki on vielä joskus ohi ja päättyy onnellisesti. Vielä en tiedä milloin ja miten, mutta vain tiedän.
Syyskussa sain lääkärin luvalla triplata Clomifen annostuksen. Se oli lääkärin mukaan maksimi, mitä lääkettä voi käyttää eli 1x3 viitenä päivänä. Jos sekään ei auttaisi ovulaatiota tapahtumaan, niin lääkkeet eivät lääkärin mukaan toimisi minulla. Jännitti aivan älyttömästi kokeilla kolminkertaista annostusta, vaikka en kärsinytkään mistään Clomien sivuoireista ennenkään. Pelkäsin, että vieläkään ei tapahtuisi mitään.
Onnekseni lääkäri löysi seuraavassa ultrassa kaksi kasvamaan lähtenyttä follikkelia, kumpikin vasemmalla puolen. Oikealta puolelta ei ole kertaakaan löytynyt yhtään, mikä vähän huolestuttaa minua. Toimin vasenpuolisesti selvästi paremmin. Toiveet nousivat ihan pilviin, kun lääkäri lähes tulkoon onnitteli jo ja käski varaamaan uutta aikaa, jos raskaudun niin katsotaan sitten kuinka monta vauvaa siellä masussa on. Olin aivan taivaissa koko loppukierron, kunnes kuukautiset alkoivat. Ei onnistuttu vieläkään, vaikka periaatteessa se olisi ollut mahdollista. En tosin tiedä tapahtuiko ovulaatiota ja jos tapahtui niin milloin, ainoastaan tiedän, että se oli teoriassa mahdollista silloin. En halunnut tehdä enää ovulaatiotestejä, koska niiden tulkinta oli hankalaa ensimmäisellä kerralla, enkä halunnut testien aiheuttamaa kuumeilua, koska tiputus kuukautisten alkaessa olisi ollut vieläkin korkeampi. Rankkaa se oli joka tapauksessa.
Onneksi lääkäri määräsi minulle useamman paketillisen Clomeja ja toivotti onnea matkaan, jos tälläkään kertaa ei tärppää, joten toiveet elivät koko syksyn. Söin tripla-annosta joka kuukausi ja kärsin aivan hirveistä itku- ja raivokohtauksista. Mieliala heitteli ihan minuuteissa äärimmilleen. Se oli pelottavaa. En siltikään halunnut lopettaa Clomeja, koska toivoin vauvaa niin kovasti. Kärsin siis kaikki mielialanheittelyt vapaaehtoisesti ja joka kerta kuukautisten aikaan romahdin totaalisesti. Aloin aina pelätä niiden alkua ja sitä tunnetta, jonka se sai minussa aikaan. Kuukautiskiertoni vakiintui 34-36 päivään, joten tiesin tasan tarkkaan milloin puolukkapäivien pitäisi tulla, jos on tullakseen. Ja ainahan ne tulivat ajallaan.
Pitää kyllä myöntää, että syksyllä meni useampi kuukausi meillä kummallakin työkiireissä, joten yhteistä aikaa ei ollut ihan niin paljoa kuin olisi suonut. Välillä ovulaatioaikana emme nähneet toisiamme viikkoon. Toinen oli aamut töissä ja toinen illat. Nukuimme yhdessä, mutta emme nähneet toisiamme pitkiin aikoihin hereillä. Se piti suhteen tuoreena, mutta raskautumistoiveet mahdottomina. Harmitti, kun monta kiertoa meni hukkaan siksi, ettemme välttämättä ajoittaneet seksiä oikeaan päivään.
Positiivisena näen sen, että minusta tuli loppuviimeksi melkoinen viilipytty, joka pystyy hallitsemaan tunteensa. Nyt pystyn taas kirjoittamaan rankoistakin asioista ilman, että tekee mieli itkeä. Tämä on meidän elämäämme ja hyväksyn sen sellaisena kuin se on. Sitäkin varmemmin tiedän, että jos milloinkaan saan plussan raskaustestiin, olen onnellisempi kuin kukaan ikinä.
Elettiin kesäkuuta 2015. Blogi jäi tauolle, sillä tavallaan hautasimme lapsihaaveet kesäksi. Yritimme tottakai, mutta en käyttänyt Clomifenia, koska toukokuun kierrosta ei löytynyt ovulaatiota. Minulla oli pieni annos silloin kokeilussa Clomeja, eikä se ollut riittävä määrä ovulaatioon. Lapsettomuusklinikka piti kesälomaa melkein koko kesän, ja niin mekin jouduimme odottamaan ja yrittämään omillamme. Kuukautiseni olivat kesällä jo melko säännölliset, mutta kuukautiskierto oli edelleen melko pitkä. Noin 39. päivää.
Ostin kesällä useamman kappaleen vauvalehtiä, mutta kun plussaa ei ilveelläkään kuulunut, en pystynyt edes avaamaan elokuun lehteä, koska se tuntui niin sydäntä raastavalta. Mietin, milloin on minun vuoroni olla onnellinen. Mies otti asian paljon lunkimmin kun minä ja oli vahvasti sitä mieltä, että kyllä se vauva sieltä tulee kun on tullakseen ja ihan varmana vielä tulee. Minulla oli älytön pelko siitä, että ei tulekaan. Tietämättömyys ottaa niin koville ja myönnän olevani kontrollifriikki. Tätä asiaa ei pysty mitenkään kontrolloimaan, mikä aiheuttaa minulle välillä hengenahdistusta. Haluaisin olla täysin ohjaamassa elämääni, mutta kaikkiin asioihin ei ikävä kyllä pysty vaikuttamaan. Se minun on täytynyt hyväksyä.
Elokuussa herättelin varovaisia toiveita, että kyllä meille vauvauutisia tulee ennen joulua. Lapsettomuusklinikka aukesi taas ja varasin heti ajan lääkärille. Aloitin jälleen syömään Clomeja kaksinkertaisella annostuksella. Kuukautiskierto lyhentyi hieman, kun annosta tuplattiin, mutta kasvamaan lähteneitä follikkeleita ei löytynyt. Minun oli äärettömän vaikea hyväksyä, että lääkkeetkään eivät auta meitä. Onneksi oli mahdollista kokeilla vielä kolminkertaista annosta.
Muistan alkusyksystä lähteneeni useita kertoja itkien lääkäristä kotiin ja soittaneeni miehelle autosta kertoen uutiset. En enää pyytänyt häntä mukaan lääkärikäynneille, koska en halunnut tuottaa hänelle ikäviä kokemuksia ja mies tuntui ottavan asian minun suustani rennommin. Oli äärimmäisen rankkaa kuitenkin käydä yksin klinikalla, mutta onneksi minulla oli kotona helpottava tuki. Minäkin jaksoin uskoa parempaan, koska mieskin niin vilpittömästi siihen uskoi.
Syksy meni älyttömän nopeasti, mutta siitä lisää myöhemmin.
Hei kaikki kanssaihmiset! Blogi jäi pitkälle tauolle, koska koko lapsettomuusasia tuntui minusta henkisesti niin vaikealta käsitellä. Ajattelin, että poissa mielestä, ei suruja. Pitkän aikaa elettiin näin, mutta nyt koen henkistä vahvuutta kirjoitella siitä, mitä meille kuuluu.
Toivottu raskaus ei ole vieläkään saanut alkuaan, mutta rakkaus on lujittunut entisestään. Kumpikin olemme sitä mieltä, että näin läheisiä emme ole olleet koskaan. Parhaat ystävät, sielunkumppanit, toistemme puuttuvat palat. Onnellisia, vaikka ihan vain kahdestaan.
Avaan tulevissa postauksissa enemmän, miten matkamma lasta yrittäessä on kulkenut. On niin paljon asiaa, että pakko jaotella ajatuksia. Puoli vuotta blogihiljaisuutta, toiveita, yritystä, ei tuloksia, lukuisia lääkärikäyntejä, masennusta, vaikka mitä...
Positiivisin mielin kuitenkin. Kyllä se elämä vielä hymyilee :)
Mitä teille kuuluu?
