keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Synkkä syksy

Syyskussa sain lääkärin luvalla triplata Clomifen annostuksen. Se oli lääkärin mukaan maksimi, mitä lääkettä voi käyttää eli 1x3 viitenä päivänä. Jos sekään ei auttaisi ovulaatiota tapahtumaan, niin lääkkeet eivät lääkärin mukaan toimisi minulla. Jännitti aivan älyttömästi kokeilla kolminkertaista annostusta, vaikka en kärsinytkään mistään Clomien sivuoireista ennenkään. Pelkäsin, että vieläkään ei tapahtuisi mitään.

Onnekseni lääkäri löysi seuraavassa ultrassa kaksi kasvamaan lähtenyttä follikkelia, kumpikin vasemmalla puolen. Oikealta puolelta ei ole kertaakaan löytynyt yhtään, mikä vähän huolestuttaa minua. Toimin vasenpuolisesti selvästi paremmin. Toiveet nousivat ihan pilviin, kun lääkäri lähes tulkoon onnitteli jo ja käski varaamaan uutta aikaa, jos raskaudun niin katsotaan sitten kuinka monta vauvaa siellä masussa on. Olin aivan taivaissa koko loppukierron, kunnes kuukautiset alkoivat. Ei onnistuttu vieläkään, vaikka periaatteessa se olisi ollut mahdollista. En tosin tiedä tapahtuiko ovulaatiota ja jos tapahtui niin milloin, ainoastaan tiedän, että se oli teoriassa mahdollista silloin. En halunnut tehdä enää ovulaatiotestejä, koska niiden tulkinta oli hankalaa ensimmäisellä kerralla, enkä halunnut testien aiheuttamaa kuumeilua, koska tiputus kuukautisten alkaessa olisi ollut vieläkin korkeampi. Rankkaa se oli joka tapauksessa.

Onneksi lääkäri määräsi minulle useamman paketillisen Clomeja ja toivotti onnea matkaan, jos tälläkään kertaa ei tärppää, joten toiveet elivät koko syksyn. Söin tripla-annosta joka kuukausi ja kärsin aivan hirveistä itku- ja raivokohtauksista. Mieliala heitteli ihan minuuteissa äärimmilleen. Se oli pelottavaa. En siltikään halunnut lopettaa Clomeja, koska toivoin vauvaa niin kovasti. Kärsin siis kaikki mielialanheittelyt vapaaehtoisesti ja joka kerta kuukautisten aikaan romahdin totaalisesti. Aloin aina pelätä niiden alkua ja sitä tunnetta, jonka se sai minussa aikaan. Kuukautiskiertoni vakiintui 34-36 päivään, joten tiesin tasan tarkkaan milloin puolukkapäivien pitäisi tulla, jos on tullakseen. Ja ainahan ne tulivat ajallaan. 

Pitää kyllä myöntää, että syksyllä meni useampi kuukausi meillä kummallakin työkiireissä, joten yhteistä aikaa ei ollut ihan niin paljoa kuin olisi suonut. Välillä ovulaatioaikana emme nähneet toisiamme viikkoon. Toinen oli aamut töissä ja toinen illat. Nukuimme yhdessä, mutta emme nähneet toisiamme pitkiin aikoihin hereillä. Se piti suhteen tuoreena, mutta raskautumistoiveet mahdottomina. Harmitti, kun monta kiertoa meni hukkaan siksi, ettemme välttämättä ajoittaneet seksiä oikeaan päivään.

Positiivisena näen sen, että minusta tuli loppuviimeksi melkoinen viilipytty, joka pystyy hallitsemaan tunteensa. Nyt pystyn taas kirjoittamaan rankoistakin asioista ilman, että tekee mieli itkeä. Tämä on meidän elämäämme ja hyväksyn sen sellaisena kuin se on. Sitäkin varmemmin tiedän, että jos milloinkaan saan plussan raskaustestiin, olen onnellisempi kuin kukaan ikinä.

kuva

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti