lauantai 27. elokuuta 2016

Hyviä uutisia!

Viimeksi näköjään päivittelin juhannuksen aikoihin, ettekä kyllä arvaa mitä kerrottavaa tässä kahdessa kuukaudessa on kertynyt!  Megapitkä postaus luvassa! Kesän alkajaisiksi siis koin kemiallisen raskauden, joka antoi minulle syytä toivoa vielä onnistunutta raskautta. Seuraavasta kierrosta bongasinkin oviksen ja olin ihan täpinöissä viime postausta kirjoitellessa. Olin ihan varma, että nyt tärppäsi, kunnes kuukautiset sitten alkoivatkin 26.6. Olin yksinkertaisesti pettynyt ja sanoin miehelle, että nyt olen luovuttanut ja voidaan unohtaa koko juttu kesän ajaksi. Aloitetaan kiltisti syksyllä sitten se pistoshoito.

Meillä oli muutenkin koko kesä kiireistä aikaa, sillä menimme naimisiin elokuussa ja häävalmistelut veivät tajuttomasti aikaa, vaikka pienet häät olivatkin. Löysin miehestäkin ihan uusia puolia, sillä tämä oli kätevä askartelija! Vaikka hänen piirtokykynsä ja käden tarkka jälkensä onkin aina ollut huippua luokkaa, en silti arvannut, että sakset ja liima pysyisi käsissä noin hyvin. Harmikseni tulin itse kipeäksi hääviikolla, kun kaikki tilpehöörit olisi pitänyt viimeistellä, joten koko urakka jäi miehelle. Sillä välin minä huilasin pahaa oloani sängyssä työpäivän jälkeen. Harmitti, kun mies joutui hääviikolla tekemään enemmän, mutta minä kyllä oikeastaan suunnittelin yksin koko juhlat, joten mies ei joutunut käyttämään päätään, koska teki vain ohjeiden mukaan. Sen verran skarppasin, että sain kirjoitettua Pagesillä kaiken häihin tarvittavan tekstimateriaalin, joista mies sitten kehitti ohjelmalehtiset yms.




Nyt on kyllä hienoa, kun ollaan oikeasti naimisissa ja perhe. Vaikka moni ei näe naimisiinmenossa järkeä, niin kyllä se suhteeseen lisää yhteenkuuluvutta ja rakkautta tuo. Olen niin onnellinen, että joku ihminen haluaa noin paljon sitoutua minuun ja mieskin sanoi, miten hienoa on, että hän voi kutsua minua vaimokseen. Arki ei muuttunut yhtään, mutta silti kaikki tunnetasolla vahvensi parisuhdettamme.

Kaikkein uskomattominta tämän kaiken kiireen keskellä oli eräs heinäkuinen aamu, jolloin voin niin pahoin, että oksat pois. Ikinä en meinaa oksentaa ihan muuten vain, joten heräsi ajatus mahdollisesta raskaudesta. Saman tien en kipittänyt hakemaan raskaustestiä, mutta kuulostelin oloani. Rinnatkin olivat hieman arat, mutta kuukautisten olisi myös pitänyt siinä kohtaa alkaa. Kun vielä seuraavanakin päivänä voin hieman pahoin ja olin väsynyt, päätin tehdä seuraavana aamuna raskaustestin ja näin siinä sitten kävi:



Olin pyörtyä siihen paikkaan ja sydän hyppäsi kurkkuun! Raskaana 2-3 viikkoa! Sehän tarkoitti sitä, että raskaushormonia oli erittynyt nyt enemmän kuin viime testiin, jolloin koin kemiallisen raskautumisen. Hieman varovaisin mielin ajattelin, että onko tämä totta ja nyt pitää rauhoittaa mieli. Jos verenvuoto alkaa, niin en voi sille mitään. Nyt olisi vain otettava rennosti.

Olimme lähdössä parin päivän kuluttua linnanmäelle ja keskustelimme miehen kanssa voimmeko mennä raskaudestani huolimatta yhteiselle reissulle. Päästään niin harvoin huvipuistoon, emmekä edes pidä hurjista laitteista, joten pitkän keskustelun jälkeen päätimme, että on ihan turvallista lähteä, kun menemme minun ehdoillani, eikä hurvitella liikaa. Alkio olisi kuitenkin hyvässä turvassa syvällä vatsassani, joten se ei todennäköisesti huomaisi mitään. Jos siellä nyt ylipäätään edes olisi joku, mietimme.

Reissu sujui hyvin, eikä kuukautisia vieläkään kuulunut, joten olin toiveikkain mielin. Häihin oli aikaa kaksi viikkoa, joten päätin, että haluan vielä tehdä varmistustestin juuri ennen häitä, jotta tiedän mennäänkö ilta alkoholittomasti. Testi näytti silloin tältä:




3+! Voi miten onnellinen olin. Raskaushormoni oli taas lisääntynyt ja tähän loppui nyt testien tekeminen, koska minulle riittää tieto, että raskaus on tällä tavoin edennyt.

Seuraavalla viikolla soitin lapsettomuusklinikalle ja kerroin mitä oli tapahtunut. Hoitaja sanoi, että tule käymään varhaisultrassa, jotta voidaan katsoa onko siellä joku. Jännitin ultraa ihan hulluna, koska mietin vain, että mitä jos se on tuulimuna tai olen vain kuvitellut koko raskauden. Vielä matkalla ultraan kysyin mieheltä, että luuleeko hän siellä olevan joku. Mies vastasi, että hän on 90% varma asiasta, mikä lohdutti minua. Itse en ollut näin luottavainen, vaan pelkäsin tottakai pahinta. Vastaanotolla lääkäri kysyi minulta, että olenko nyt siis raskaana ja vastasin varovaisesti, että en tiedä, mutta ehkä! Kipitin ottamaan housut pois, että päästiin ultraamaan ja siellähän sitä sitten näkyi jotain!





Meiän pieni ihmisen alku, jota olisin voinut katsella vaikka kuinka pitkään. Näin hänen sydämensäkin hienosti läpättävän, eikä hän edes näyttänyt kovin alkeelliselta. Lääkäri mittasi vauvan ja sanoi, että sikiön koko vastaa rv 7+6. Kuukautisten perusteella piti olla 8+1 ja sen lääkäri kirjoitti äitiyskorttiin sanoen, että sitä ei nyt muuteta, koska heitto on noin pieni. Nyt olen sitten virallisesti raskaana ja viikolla 8+6! Huomenna alkaa hassun raskauslogiikan mukaan jo kymmenes raskausviikko. Lääkäri onnitteli, jolloin sanoin varovasti kiitos. Kysyin heti perään, että milloin tästä saa alkaa iloita ja lääkäri vastasi keskenmenoriskin olevan tietysti olemassa, mutta se on niin pieni, että heti saa alkaa iloita. Fiilis on sanoin kuvaamaton ja tulen kirjoittamaan vielä tuntemuksistani paremmin myöhemmin, kun saan ajatukset lokeroitua. Tämä on nyt niin hienoa ja vaikuttaa lupaavalta. Ensimmäinen neuvola rv 9+3, joten ihan kohta! Se jännittää paljon.

Ihana kirjoittaa iloisia uutisia ensimmäistä kertaa tähän blogiin. Voi olla, että jatkossa koko blogin olemuskin muuttuu aurinkoisempaan suuntaan. Toivon ainakin niin!

2 kommenttia: