Kaikki tulevat raskaaksi, mutta entä minä?

Kuten otsikostakin voi päätellä, vauvahaaveet ovat vieläkin vain haaveita. En ole toivoton, vaikka välillä miettiikin, että voiko elämä olla tosiaan niin julma, ettei se meille jälkikasvua suo. Blogia ei ollut pitkään aikaan tullut kirjoitettua, mutta tämä blogi tulee tasan tarkkaan päivittymään ainakin siihen saakka, kunnes pääsen tavoitteeseeni, eli synnytyssaliin. Jokainen kerta, kun kirjoitan tänne on minulle raskasta, koska pistän itseni ajattelemaan aihetta. On paljon helpompi peittää mieltä painavat asiat vaikka siivoamalla tai tekemällä jotain muuta robottimaista.

Lääkäri totesi, että clomit eivät vaikuta tarpeeksi, joten siirrymme syksyllä pistoshoitoon. Ennen tuota päätöstä minulle oli tehtävä uudestaan munatorven aukiolotutkimus, koska ensimmäinen meni totaalisesti pieleen. Tällä kertaa sain kohdunsuulle kaksi puudutuspiikkiä ja niiden avulla operaatio saatiin suoritettua lähes kivuttomasti. Olen niin kiitollinen, että lääkäri suostui tekemään toimenpiteen puudutuksella, eikä minun tarvinnut mennä laparoskopiaan, koska pelkään leikkauksia aivan tolkuttomasti. Tutkimuksen tuloksena oli, että kumpikin puoli oli aivan auki, joten ei ainakaan huolta tukoksista. Käsittääkseni tukoksille ei edes voida mitään?

Lääkäri ei puhunut meille mitään raskaaksi tulemisesta samassa kierrossa, kuin tuo tutkimus tehtiin, emmekä edes yrittäneet, mutta kuukautisia ei kuulunut. Kierron ollessa yli 35 päivää aloitin lääkärin ohjeistuksesta Primolut Nor kuurin, jotta saataisiin kuukautiset aluille, jotta päästäisiin aloittamaan pistoshoito vielä ennen kesää. Kas kummaa kuukautisia ei näkynyt kuurin jälkeenkään. Oltiin jo likemmäs kp50, kun päätin kokeilla tehdä raskaustestin. Tein Clearbluen viikkonäytöllisen testin ja sain näytölle ''raskaana 1-2 viikkoa''. Raskausoireitakin oli ollut, joten mietin voisiko oikeasti nyt olla käynyt tuuri! Alitajuntani kuitenkin sanoi minulle, että kaikki ei ole hyvin eläkä kuvittele olevasi raskaana. Samana iltana alkoi kivuliaat kuukautiskivut. Makasin vatsa kippurassa, kun mies katsoi jääkiekkoa ja ilman särkylääkettä en olisi kestänyt. Veri oli aivan kirkasta ja wc käynneillä pönttöön tippui pieniä hyytymiä. Mielessäni pyöri varhainen keskenmeno, mutta käytyäni viikonlopun jälkeen verikokeissa, lääkäri totesi kemiallisen raskauden. Vaikka kemiallinen raskaus ei olekaan ns. oikea raskaus, se pitää minulla yllä toivoa, että raskautuisin vielä kunnolla!

Tähän kiertoon (eli äsköistä seuranneeseen) yritämme panostaa, koska uskon, että munatorvi''röörien'' putsaamisella on ainakin joku vaikutus raskauden mahdollisuuteen! Bongasin oviksenkin tästä kierrosta, joten ihan hyvät lähtökohdat. Ei auta kuin pitää peukut edelleen pystyssä ja toivoa, että tärppää <3 Raskauden yrittäminen on kuin lapsena olisi joulu joka kuukausi. Odottaa kierron loppua kuin kuuta nousevaa (tai oikeastaan sitä, ettei se loppuisi) ja saa joko lahjoja tai risuja. Toivon todella, että meillä tärppäisi nyt kesällä, jotta emme joutuisi aloittamaan syksyllä pistoshoitoa ihan sen epämukavuuden ja kalleuden vuoksi. Pidän teidät ajantasalla! Mukavaa juhannusta kaikille ja kesää!

Mitäs jos tämä muuttuukin lapsettomuusblogiksi?

Löysin luonnoksista tuon otsikon. Alkoi hymyilyttää, koska niinhän siinä on taitanut käydä. Otsikkoa kirjoittaessani pelko lapsettomuudesta oli erittäin suuri ja minua helpotti silloin, kun kirjoitin ajatuksen luonnoksiin. Ajattelin, että tuota luonnosta en ikinä julkaise, mutta nyt olen kirjoittamassa siihen tekstiä!

Me olemme yrittäneet lasta jo melkein kaksi vuotta onnistumatta, joten voidaan puhua lapsettomuudesta. Mikä siihen on syy? En tiedä. Olen yrittänyt kysyä lääkäreiltä mistäköhän tämä oikein mahtaa johtua, enkä ole saanut vastausta. Puhutaan meidän kohdallamme selittämättömästä lapsettomuudesta, joka todennäköisesti johtuu siitä, että en ovuloi luonnollisesti. En tiedä ovuloinko lääkkeilläkään. Olen saanut Clear Bluen ovulaatiotestiin kaksi hymynaamaa, mutta en jotenkin usko, että silti ovuloin ja se on ihan mahdollistakin niin. Jos jotain olen oppinut tämän matkan varrella, niin sen että pessimisti ei pety ja jos ei yritä niin ei myöskään onnistu. Saan kummastakin voimia jaksaa ja tämä on selkeästi minulle rankempaa kuin miehelle. Näin olen ymmärtänyt. Mies jaksaa kyllä uskoa edelleen, että onnistumme, enemmän kuin minä. Minä otan lapsettomuuden henkilökohtaisemmin, koska lapsihaaveet aikoinaan lähtivät minusta ja syy lapsettomuuteen on minussa. Minun kroppani ei toimi normaalisti. Minusta tuntuu, että tämä on minun syytäni. Se on kauhea taakka harteillani, vaikka ei minua kukaan muu syyllistä. Itse olen itseni pahin vihollinen.

Kirjoitan, että lapsettomuus on antanut minulle voimaa ja opettanut minua paljon. Lapsettomuus on rankkaa, enkä sitä kenellekään lasta toivovalle toivoisi. Jotta jaksaisi, niin pakko etsiä niitä positiivisia puolia ja olen kehittynyt henkisellä tasolla huikeasti. Välillä on päiviä, kun ei pysty nousemaan sängystä, mutta joskus heitämme jopa vitsiä miehen kanssa aiheesta. Lapsettomuudestamme ei edelleenkään tiedä kuin pari ihmistä ja asian sisälläpitäminenkin on aika ajoin rankkaa. Olen päättänyt, että jos ikinä saamme plussauutisia, niin kerron tarinamme kaikille tutuille ja päästän pahan olon sisältäni. Vielä en siihen pysty, muuten kuin blogin kautta.

Minulla todettiin joulua ennen masennus, enkä yhtään ihmettele tämän kaiken jälkeen, mitä olen joutunut käsittelemään. Olen kuitenkin noussut jaloilleni ja lopettanut masennuslääkityksen ja päättänyt selvitä vahvana elämästä. Vieläkin olen itkuherkkä ja sängystä on välillä vaikea nousta, mutta lopulta onnistun aina keräämään itseni, jos en muuten niin soittamalla vaikka kaverille ja kysymällä mitä kuuluu. Olen ihan varma siitä, että tämä kaikki on vielä joskus ohi ja päättyy onnellisesti. Vielä en tiedä milloin ja miten, mutta vain tiedän.

Synkkä syksy

Syyskussa sain lääkärin luvalla triplata Clomifen annostuksen. Se oli lääkärin mukaan maksimi, mitä lääkettä voi käyttää eli 1x3 viitenä päivänä. Jos sekään ei auttaisi ovulaatiota tapahtumaan, niin lääkkeet eivät lääkärin mukaan toimisi minulla. Jännitti aivan älyttömästi kokeilla kolminkertaista annostusta, vaikka en kärsinytkään mistään Clomien sivuoireista ennenkään. Pelkäsin, että vieläkään ei tapahtuisi mitään.

Onnekseni lääkäri löysi seuraavassa ultrassa kaksi kasvamaan lähtenyttä follikkelia, kumpikin vasemmalla puolen. Oikealta puolelta ei ole kertaakaan löytynyt yhtään, mikä vähän huolestuttaa minua. Toimin vasenpuolisesti selvästi paremmin. Toiveet nousivat ihan pilviin, kun lääkäri lähes tulkoon onnitteli jo ja käski varaamaan uutta aikaa, jos raskaudun niin katsotaan sitten kuinka monta vauvaa siellä masussa on. Olin aivan taivaissa koko loppukierron, kunnes kuukautiset alkoivat. Ei onnistuttu vieläkään, vaikka periaatteessa se olisi ollut mahdollista. En tosin tiedä tapahtuiko ovulaatiota ja jos tapahtui niin milloin, ainoastaan tiedän, että se oli teoriassa mahdollista silloin. En halunnut tehdä enää ovulaatiotestejä, koska niiden tulkinta oli hankalaa ensimmäisellä kerralla, enkä halunnut testien aiheuttamaa kuumeilua, koska tiputus kuukautisten alkaessa olisi ollut vieläkin korkeampi. Rankkaa se oli joka tapauksessa.

Onneksi lääkäri määräsi minulle useamman paketillisen Clomeja ja toivotti onnea matkaan, jos tälläkään kertaa ei tärppää, joten toiveet elivät koko syksyn. Söin tripla-annosta joka kuukausi ja kärsin aivan hirveistä itku- ja raivokohtauksista. Mieliala heitteli ihan minuuteissa äärimmilleen. Se oli pelottavaa. En siltikään halunnut lopettaa Clomeja, koska toivoin vauvaa niin kovasti. Kärsin siis kaikki mielialanheittelyt vapaaehtoisesti ja joka kerta kuukautisten aikaan romahdin totaalisesti. Aloin aina pelätä niiden alkua ja sitä tunnetta, jonka se sai minussa aikaan. Kuukautiskiertoni vakiintui 34-36 päivään, joten tiesin tasan tarkkaan milloin puolukkapäivien pitäisi tulla, jos on tullakseen. Ja ainahan ne tulivat ajallaan. 

Pitää kyllä myöntää, että syksyllä meni useampi kuukausi meillä kummallakin työkiireissä, joten yhteistä aikaa ei ollut ihan niin paljoa kuin olisi suonut. Välillä ovulaatioaikana emme nähneet toisiamme viikkoon. Toinen oli aamut töissä ja toinen illat. Nukuimme yhdessä, mutta emme nähneet toisiamme pitkiin aikoihin hereillä. Se piti suhteen tuoreena, mutta raskautumistoiveet mahdottomina. Harmitti, kun monta kiertoa meni hukkaan siksi, ettemme välttämättä ajoittaneet seksiä oikeaan päivään.

Positiivisena näen sen, että minusta tuli loppuviimeksi melkoinen viilipytty, joka pystyy hallitsemaan tunteensa. Nyt pystyn taas kirjoittamaan rankoistakin asioista ilman, että tekee mieli itkeä. Tämä on meidän elämäämme ja hyväksyn sen sellaisena kuin se on. Sitäkin varmemmin tiedän, että jos milloinkaan saan plussan raskaustestiin, olen onnellisempi kuin kukaan ikinä.

kuva

Ikuisuudelta tuntunut kesä

Elettiin kesäkuuta 2015. Blogi jäi tauolle, sillä tavallaan hautasimme lapsihaaveet kesäksi. Yritimme tottakai, mutta en käyttänyt Clomifenia, koska toukokuun kierrosta ei löytynyt ovulaatiota. Minulla oli pieni annos silloin kokeilussa Clomeja, eikä se ollut riittävä määrä ovulaatioon. Lapsettomuusklinikka piti kesälomaa melkein koko kesän, ja niin mekin jouduimme odottamaan ja yrittämään omillamme. Kuukautiseni olivat kesällä jo melko säännölliset, mutta kuukautiskierto oli edelleen melko pitkä. Noin 39. päivää. 

Ostin kesällä useamman kappaleen vauvalehtiä, mutta kun plussaa ei ilveelläkään kuulunut, en pystynyt edes avaamaan elokuun lehteä, koska se tuntui niin sydäntä raastavalta. Mietin, milloin on minun vuoroni olla onnellinen. Mies otti asian paljon lunkimmin kun minä ja oli vahvasti sitä mieltä, että kyllä se vauva sieltä tulee kun on tullakseen ja ihan varmana vielä tulee. Minulla oli älytön pelko siitä, että ei tulekaan. Tietämättömyys ottaa niin koville ja myönnän olevani kontrollifriikki. Tätä asiaa ei pysty mitenkään kontrolloimaan, mikä aiheuttaa minulle välillä hengenahdistusta. Haluaisin olla täysin ohjaamassa elämääni, mutta kaikkiin asioihin ei ikävä kyllä pysty vaikuttamaan. Se minun on täytynyt hyväksyä.

Elokuussa herättelin varovaisia toiveita, että kyllä meille vauvauutisia tulee ennen joulua. Lapsettomuusklinikka aukesi taas ja varasin heti ajan lääkärille. Aloitin jälleen syömään Clomeja kaksinkertaisella annostuksella. Kuukautiskierto lyhentyi hieman, kun annosta tuplattiin, mutta kasvamaan lähteneitä follikkeleita ei löytynyt. Minun oli äärettömän vaikea hyväksyä, että lääkkeetkään eivät auta meitä. Onneksi oli mahdollista kokeilla vielä kolminkertaista annosta.

Muistan alkusyksystä lähteneeni useita kertoja itkien lääkäristä kotiin ja soittaneeni miehelle autosta kertoen uutiset. En enää pyytänyt häntä mukaan lääkärikäynneille, koska en halunnut tuottaa hänelle ikäviä kokemuksia ja mies tuntui ottavan asian minun suustani rennommin. Oli äärimmäisen rankkaa kuitenkin käydä yksin klinikalla, mutta onneksi minulla oli kotona helpottava tuki. Minäkin jaksoin uskoa parempaan, koska mieskin niin vilpittömästi siihen uskoi.

Syksy meni älyttömän nopeasti, mutta siitä lisää myöhemmin.

kuva

Pitkä tauko

Hei kaikki kanssaihmiset! Blogi jäi pitkälle tauolle, koska koko lapsettomuusasia tuntui minusta henkisesti niin vaikealta käsitellä. Ajattelin, että poissa mielestä, ei suruja. Pitkän aikaa elettiin näin, mutta nyt koen henkistä vahvuutta kirjoitella siitä, mitä meille kuuluu.

Toivottu raskaus ei ole vieläkään saanut alkuaan, mutta rakkaus on lujittunut entisestään.  Kumpikin olemme sitä mieltä, että näin läheisiä emme ole olleet koskaan. Parhaat ystävät, sielunkumppanit, toistemme puuttuvat palat. Onnellisia, vaikka ihan vain kahdestaan.

Avaan tulevissa postauksissa enemmän, miten matkamma lasta yrittäessä on kulkenut. On niin paljon asiaa, että pakko jaotella ajatuksia. Puoli vuotta blogihiljaisuutta, toiveita, yritystä, ei tuloksia, lukuisia lääkärikäyntejä, masennusta, vaikka mitä...

Positiivisin mielin kuitenkin. Kyllä se elämä vielä hymyilee :)

Mitä teille kuuluu?

Ryppyjä rakkaudessa

Kuten viime postauksessa lupasin, kerron teille hieman mitä parisuhteeseemme kuuluu. Olemme seurustelleet kuusi vuotta ja risat, yhdessä asuttu liki kuusi vuotta ja lasta yritetty pian vuosi. Ihastumisvaihe parisuhteessamme on loppunut jo aikoja sitten, mutta tilalle on tullut luja rakkaus. Arkemme on sitä tavallista: siivousta, ruoanlaittoa, kaupassakäyntiä, kyläilyä... Emme käy romanttisilla treffeillä tai ole muuten kuin vastarakastuneet, mutta käymme paljon ulkona syömässä ja vietämme siten laatuaikaa yhdessä. Joskus jokin tv-sarja koukuttaa meidät yhteen ja toisen kanssa on kiva käydä keskusteluja.

Parisuhteemme alkuaikoina olimme aika jäyhä suomalainen pariskunta. Ei julkisia pussailuja tai hellyydenosoituksia, koska se tuntui lapselliselta ja vieraalta kummallekin. Kotona kahdestaan pussailtiin ja halittiin paljon, mutta kumpikaan ei käyttänyt toisesta mitään helliä nimiä. Olimme allergisia kulta-nimityksellekin. Vuosien jälkeen mietin, mikä kaikessa hellyydessä niin pelotti. En tiedä siihen vastausta.

Vuosien varrella olen kuitenkin pehmentynyt pikkuhiljaa. Painotan sanaa pikkuhiljaa. Pitkän prosessin käyneenä saatan jo kavereiden kuullen sanoa tykkääväni (en rakastavani) miehestä ja joskus humalassa saatan pusunkin antaa. Kaupungilla ja kaupassa rakastan kävellä käsikädessä ja välillä vonkaan mieheltä julkista pusua hiljaa kuiskaten. Joskus mies suostuu tähän, joskus ei. Hän on edelleen hyvin jäyhä myös kahden kesken. Kotona olen aivan lälly ja kullittelen (heh mikä sana) miestä sekä tykkäisin halia ja pussailla aivan kamalasti. Minusta on tullut hellyydenkipeä, kun olen uskaltanut heittäytyä omaksi itsekseni! Toivoisin miehen pystyvän samaan, mutta suomalaiselta jäykkikseltä se on ihan liikaa pyydetty. Voisin kuvitella, että e-pillereiden lopettamisella on ollut jotain vaikutusta tuntemuksiini. Välillä mies saa ravistella minua kimpusta, kun en mitään muuta tekisi, kun hellittelisi häntä.

kuva

En usko, että viihtyisin sellaisen miehen kanssa, joka jaksaisi kehua minua maasta taivaisiin joka päivä ja olisi yhtä lässy kuin minä. Vastakohdat tasapainottavat tässä tilanteessa toisiaan. Aina ei ole kuitenkaan helppoa seurustella jäykkiksen kanssa. Yhtenä päivänä minua odotti kotona iso yllätys.

Kannattaa varmaan keittää kahvit tai hakea jotain naposteltavaa. Postaus saattaa jatkua aika pitkäksi.

Miehessäni on se huono puoli, että jos hänen mieltään painaa joku, hän ei ota sitä puheeksi. Välillä huomaan hänestä, että kaikki ei ole hyvin ja pakotan hänet kertomaan harmittavan asian, mutta välillä eri työvuoroja tehdessämme minulta saattaa mennä joku hänen tunteensa ohi. Minua harmittaa hänen puolestaan, vaikka hän tietää, että hän voi minulle kertoa kaikki surut ja murheet, hän ei siihen aina kykene. Eräänä sunnuntaina ovistestien aikaan meille tuli riitaa, koska mies ei halunnut samaan aikaan seksiä kuin minä. Häntä tuntui ahdistavan mokomat testit ja hän koki, että haluan seksiä vain, että tulisin raskaaksi. Tietysti haluan tulla raskaaksi, eikä oikein muulloin voi kuin ovulaatioaikana, mutta olisin kyllä halunnut seksiä ihan muutenkin. Ehkäisyn lopettamisen jälkeen halut ovat lisääntyneet huomattavasti, eikä mies sanoi haluavansa kerätä intohimoa vähän pitempään, sillä meillä oli juuri edellisenä päivänä ollut hellä hetki. Minua harmitti ihan hirveästi, sillä mies oli tullut myöhään töistä kotiin ja oli ymmärrettävästi väsynyt, mutta minäkin olin valvonut ja odottanut häntä kotiin kuin kuuta nousevaa. Kehitimme tästä aiheesta riidan ja lopputuloksena sanoin todella ilkeitä asioita hänelle ja hän nukkui seuraavat kolme yötä sohvalla.

kuva

Emme nähneet töiden vuoksi toisiamme kahteen päivään ja kolmantena päivänä mies odotti minua kotona töistä tullessani. Yllätyin, sillä luulin hänen menneen töihin. Hän oli kuitenkin ottanut vapaapäivän, koska ei ajatuksineen kuulemma pystynyt olemaan töissä ja halusi jutella kanssani. Hän oli päättänyt erota ellen luovu lapsentekohaaveista. Järkytyin uutisesta pahasti, sillä olin elänyt tähän asti pilvissä, jos ei edeltävää riitää oteta mukaan laskuihin. Juttelimme useita tunteja, olimme hiljaa, itkimme ja mietimme. Se päivä oli yksi elämäni rankimmista. Eron syyksi mies kertoi ahdistuneensa lapsien hankinnasta niin syvästi, ettei kyennyt nauttimaan enää seksistä. Minä olen alun alkaen halunnut lasta enemmän, mutta mies on kyllä tukenut ''hanketta'' alusta saakka. Ymmärrän, että häntä oli alkanut ahdistaa minun lääkärissä käyntini, hänen mukana olonsa lääkärissä, kun sairaanhoitaja oli kehoittanut meitä harrastamaan paljon seksiä ovulaatioaikaan. Mies oli alkanut tuntea itsensä siittokoneeksi, eikä lapsen yritys tuntunut hänestä enää mukavalta. Lisäksi minun jatkuvat puheeni vauvasta ja lapsettomushoidoista olivat alkaneet painostaa häntä. Jouduin siinä tilanteessa punnitsemaan mitä haluan elämältä. Haluaisinko jatkaa parisuhteessa rakastamani miehen kanssa ilman vauvahaaveita vai heittäisinkö hukkaan pitkän yhteisen historiamme ja alkaisin etsimään uutta miestä. Pitkien keskustelujen jälkeen sanoin miehelle, että biologinen kelloni tikittää niin pahasti, etten voi sille mitään. Haluaisin olla hänen kanssaan ja luopuisin lapsihaaveista, mutta en pysty olemaan oma itseni siinä tapauksessa. Mies sanoi ymmärtävänsä minua ja minä häntä. Näytti siltä, että tiemme eroavat, mutta jotain ihmettä tapahtui. Olin niin shokissa ja mietin, mitä tekisin elämälläni seuraavaksi, etten muista mitä sanoin, mutta muistan itkeneeni paljon.

Tuntuu, että meidät on luotu yhteen, kun yhtäkkiä mies sanoi haluavansa yrittää kanssani vielä. Varmistelin monta kertaa häneltä, että onko hän tosissaan ja onko se nyt varmasti ok, että jatketaan vauvahaaveilua. Lupasin taholtani olla vouhottamatta asiasta ja ottaa rennommin, jolloin mies sanoi haluavansa kyllä lapsen kanssani, mutta häntä vain pelottaa niin suuri muutos elämässä. Kerroin, että minuakin mietityttää, koska meillä ei vielä kummallakaan ole kokemusta perheenlisäyksestä, mutta olemme vastuullisia aikuisia ja varmasti selviämme yhdessä mistä vain. Mies nyökytteli ja olin niin onnellinen, että löysimme yhteisen elämänsävelen, joka oli vain välillä hukassa. Olin niin pahoillani tämän kaiken laukaisseesta riidasta, sillä käyttäydyin huonosti, mutta hyvä, että asiat tuli puhuttua halki.

Jäyhissä suomalaismiehissä voi kyteä vaikka mitä ajatuksia, kun he eivät niitä uskalla puolisoilleen kertoa. Mies ei ehdottomasti halunnut eroa, mutta se oli hänen avunhuutonsa pelottaviin ajatuksiin. Monesta asiasta kannattaisi vain rohkeasti puhua, eikä pitää niitä painamassa omaa mieltä. Kaksin on kevyempää! Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Arkemme on taas palautunut entiselleen. Olen pitänyt lupauksestani kiinni, emmekä ole keskustelleet vauvoista juuri ollenkaan. Mies yhtenä iltana itse aloitti keskustelun aiheesta, mutta innostuin liikaa ja hän pyysi minua rauhoittumaan. Ei ole reilua! Kiva silti, että hän ajattelee niin positiivisesti perheenlisäyksestä, vaikka ei ole samanlainen touhottaja kuin minä. Rakastan häntä juuri tuollaisena <3 Ja tiedän, että hän rakastaa minua yli kaiken, sillä muutoin emme olisi enää yhdessä.

kuva

Oviksen hakua

Laskin tässä yhtäkkiä mikäs kiertopäivä on tällä hetkellä meneillään. Olen vähän tippunut laskuista, mutta kp 27 se on. Moni odottaisi jo siteen kanssa kuukautisia, mutta minulla menee niiden alkuun todennäköisesti viikko minimissään. Se olisi jo hyvä saavutus kaltaiselleni pitkäkiertolaise.

Ovista tuli tikutettua kiertopäivinä 15-18 ja tällaisia tuloksia sain tikkuihin:

KP15

KP16

KP17

KP18

Mitäs näistä nyt tulkitsen?

Testeinä käytin Pregcheckiä, jota sai Prismasta. Kolme ensimmäistä testiä on otettu aamupissasta ja viimeinen päivällä töiden jälkeen.

En ole aikaisemmin tehnyt ovulaatiotestejä, joten en oikeastaan tiedä, millainen viiva ovulaatiosta syntyy. Ohjeiden mukaan sen pitäisi olla yhtä vahva, kuin kontrolliviiva. Yksikään tikuttamistani testeistä ei mielestäni yltänyt yhtä vahvaksi kuin kontrolliviiva, mutta netistä kokemuksia luettuani testiviiva saattaa jäädä heikommaksi, vaikka ovulaatio tapahtuisi. Nyt olen aika sekaisin ajatuksistani, sillä en ole 100% mitä ajattelisin testituloksista. Positiivisesti ajateltuna näen kuvasarjassa hormonitason nousun ja romahduksen, mutta negatiivisesti ajatellen tumminkaan viiva ei ihan yllä kontrolliviivan vahvuudelle. Lisäksi viimeinen testi on tehty n. klo 16, kun taas aiemmat testit klo 10-13 välillä ja aamupissasta.

Olisin tietysti voinut yrittää pelata varman päälle ja tehdä vielä yhden testin, mutta päätin, että kortit ovat nyt jaettu ja tässä, enkä enää testannut tästä kierrosta. Nyt kaipailen mielipiteitä, ovuloinko tässä kierrossa mielestänne vai en? Pitäisi joko jatkaa tai lopettaa Clomilääkitys tämän perusteella. Itse haluaisin ajatella positiivisesti, mutta se tarkoittaisi sitä, että kuukautisten olisi tultava ajallaan, jos en ole raskaana. Pelkään tippuvani taas korkealta, sillä jos en ovuloinut, menkkoja tuskin kuuluu vielä ensi viikollakaan ja alan elätellä toiveita raskaudesta. Nuorempana ajattelin, että lasten yritys on jännittävää ja hienoa aikaa, mutta sitä ollessa jo vuosi takana tuntuu pikemminkin pettymysten sarjalta ja henkisesti raskaalta. On se silti yhä edelleen jännää ja ihanaa, kunhan asioita ei pyörittele liikaa päässä.

Ensi postauksessa kerron teille parisuhteesta.